Karhunkaatajan kennel
Karhunkaatajan kennel


Kennel.fi

Kertomuksen kirjoittanut Laikanvärisinsilmin: Titi Broman
Julkaistu Laika-lehdessä 2/2004

Voihan Jurmalan julmasti katseleva villisika!

Puhelin soi. Ei juur ja taas, eihän tässä tule työnteosta mitään. Miljoona asiaa hoidettavana ennen sikamaaottelumatkalle lähtöä, joka tulee kohti kuin pikajuna. Kukahan se nyt soittaa…

Soitti Paloheimon Antti. Lähtöpäivä muuttunut, paluupäivä muuttunut, ohjelma muuttunut, osallistujaluettelo muuttunut, jopa hänen puhelinnumeronsa muuttunut. Onneksi on pomonpesteillä aikoinaan jo oppinut, että ainoa, mikä maailmassa pysyy, on muutos!

Koitti se viivästynyt lähtöpäivä kuitenkin, ja silti liian pian. Jo tutuksi tullut alku: tapaaminen Länsisataman parkkipaikalla klo 6.30. Olkaa ajoissa. Melkein kaikki olivatkin. Vartin yli seitsemän suorana puhelinlähetyksenä opastin Helsingin keskustassa hortoilevia Nääsvilleläisiä matkaajia lyhintä aamuruuhkareittiä pitkin kohti satamaa, ja kaikki ehtivät ajoissa paattiin. Jokaisella oli jopa passit sun muut dokumentit matkassa.

Mukaan oli intoutunut poikkeuksellisen paljon uusia kasvoja, jopa yksi uusi koirarotukin. Ensi kertaa oli joukkueen mukana yksi kansallisrodun edustaja, karjalankarhukoira. Kaikkiaan koiria oli 22, itälaikoja 7, joista yksi kakara turistina mukana, 4 länsilaikaa, 2 venäläiseurooppalaista, 3 jämttiä, 5 harmaata ja karhukoira. Mukavan sekalainen seurakunta! Yhtään villisiantappajalaikaa mukaan ei ollut vieläkään ilmoittautunut, vaikka sellaisiakin kuulemma pohjoisesta löytyy. Itseoikeutettuna matkalaisena oli junnukisan voittaneen Ilvesahon Tiukun isäntä, Karttusen Jarmo, palkintomatkallaan, tosin ilman koiraa (!).

FIN-tarroja ja tietulleja

Merimatka meni sujuvasti. Tällä kertaa ei ollut jäätä niin, etteikö oltaisi puskettu eteenpäin, eikä konerikkoa, vaan aikataulu piti. No, toki Tallinnan päässä matkaa oli pieni episodi. Kertaakaan aikaisemmin ei ole tarvinnut olla FIN-tarroja autoissa. Nyt piti olla. Siinä kuskit
tai vänkärit ravasivat ympäri satamaa etsimässä sitä ”myymälää”, josta tarran sai ostaa, kakskytviis krooni, tarjoushinta. Myymälä olikin sitten 2x2 metrinen luukku harmaassa betonijalassa. Luonnollisesti monellakaan ei ollut kruunuja, koska tarkoitus ei ollut enempää palloilla Eestinmaalla, kuin minkä läpi ajaminen veisi. No, nyt kaikkien matkassa olleiden ajoneuvojen takalistossa tomerasti topottaa FIN-tarra. Enemmän tai vähemmän vinoon kiireessä läntättynä.

Keväinen maaseutu jäi taakse, muutama koirankuonolaisten helpotushetki ja jokunen myös kaksijalkaisille matkalaisille. Rajalla rahanvaihto, ja yllättävän hienosti selvitetyt rajamuodollisuudet, vaikkei edes luotto-oppaamme Andres ollut messissä. Kyltit osoittivat Riikaan. Ennakolta tiesimme, että on suotavaa poiketa päätieltä pois, kun on kuulemma iso tietyömaa lähellä Riikaa. Kiltisti teimme työtä käskettyä, ja jo muutenkin kuolettavan pitkän rytkyttämisen päätteeksi vielä ”oikaisimme” 30 kilometriä lisää. Ilta pimeni, viimein eräällä levikkeellä odotti latvialaisessa rekisterissä oleva Opel, ja Mintauts Kalnins. Lopultakin olisimme perillä. Tunnin kuluttua ja lukuisien U-käännösten jälkeen alkoi iskeä epäilys. Tietääköhän tämä paikallisopas lainkaan, mihin meidän pitäisi mennä? Kun tapaamispaikassamme oli kyltissä teksti ”Jurmala 10”, niin ei tämä nyt ihan oikealta tunnu… Harhailun tarkoituksena oli ollut säästää tietullia1 lati/autokunta. Se kuului isäntien maksettavaksi. Paljonkohan meni polttoaineisiin? Lisäksi jouduttiin vielä maksamaan ne tullit, kun sitä maksutonta väylää ei koskaan löydetty.

Karavaani päätyi kerrostalojen väliseen saviseen pihaan. Epäuskoisina katselimme ympärillemme – ei kai me tänne voida jäädä? Kuka kuvittelee, että paikalliset nukkuvat parinkymmenen koiran keskustellessa yösydännä keskenään? Ehkä tämä on vain ruokailupaikka. Ei ollut. Olimme metsä- ja puutarhaoppilaitoksen pihalla, jossa oli siis myös majoitus. Ei puhettakaan, että koiria olisi voinut jättää yöksi ulos. Iltasen jälkeen melko hiljainen sakki vetäytyi yöpuulle, kuka oppilasasuntolaan, kuka asuntovaunuun, koirat autoihin. Matka oli ollut pitkä ja raskas, aamulla olisi taas aikainen herätys.

Koirat toimeen!

Ensimmäinen päivä oli suunnitelmien mukaan varattu epäviralliselle Villisika-SM:lle, jonka tulosten perusteella myös tehtäisiin maaottelun joukkueet. Reilun parinkymmenen kilometrin päässä majoituksesta oli erinomaisen siisti, hoidettu maatilamatkailuyritys, jonka villisiat oli harjoitettu koirakokeita silmällä pitäen. Salskea (oikein vanhan silmä lepäsi) isäntä kertoi päivän kilpakaverin olevan kolmevuotiaan karjun, jota oli treenattu kokeita varten jo pari vuotta. Kuivasti sanottuna sen kyllä huomasi – näin jälkikäteen helppo todeta. Osa Latvian maajoukkuekarsinnoista oli pidetty samalla tarhalla. Isäntä itse oli mukana kokeessa ja tarkkaili silmä kovana, ettei karju ala väsyä. Ei muuten alkanut. Oli todella kovakuntoinen ja terhakka eläin.

Ylituomari Kalnins kertasi säännöt, jotka olivat taas hiukan edellisestä vuodesta muuttuneet. Kokeen lopetuksen aikarajaksi sovittiin kello 17. Hieman jännitti, en ollut aikaisemmin ollut varsinaisena tuomarina, vaan harjoittelijana mukana. Nyt tuomaridiplomi joutui tulikokeeseen. Latvialaistuomareita oli kaksi lisäkseni, eli koirien tulos ratkesi kolmen tuomarin keskiarvona. Olin ensimmäinen vastakkaista sukupuolta edustava tuomari maaottelun ja SM-kokeen tiimellyksessä. Tieto ei lainkaan vähentänyt jännitystä.

Koe käynnistyi, koirat toimeen. Arvotussa järjestyksessä kunnian aloittaa sai harmaauros Rävas Conjo. Blomqvistin Erikin hirvenhaukkukone löysi sian ja metsä alkoi raikua. Heti kättelyssä oli selvää, että karju ei todellakaan ollut mikään eilisen teeren poika. Koira sai kyytiä, ja sika teki hienoja harhautuksia. Conjolle heltisi III-diplomi, tosin tottelevaisuuspisteet olivat olemattomat. Helpotusta koirien saalistamiseen työmaalta toivat mukaan otetut suuren saaliin nostoon tarkoitetut haavit. Erittäin fiksu juttu! Sinne humpsahti harmaakoira kokonaan, ja seuraava pääsi hyvissä ajoin kokeilemaan taitojaan. Pisteiden laskussa oli pulssi korkealla. Miten paljon on eroa latvialaisten ja suomalaisen tuomarin välillä. Ei sitä paljoa ollut, ja sama ero säilyi läpi koko maaottelun. Asiallisen keskustelun jälkeen päädyimme yhteisymmärrykseen ja opin heti taas paljon!

Nollia, ompelua ja diplomi

Harmaa väri jatkui, vuorossa Matti Myllysen Rävas Jäger. Kuumaksi tiedetty koira tärisi intoa ennen irtipääsyä. Alku oli lupaava, mutta hyvän alun pilasi turhan reipas äänenanto ilman kohde-eläintä. Kuitenkin Kalnins salli koiran kokeilla jäljen haukkumisen jälkeenkin. Vauhtia ja lennokkaita tilanteita oli vaikka muille jakaa – kunnes kuului kiljaisu. Tuomarin lopetettua erän koira tuli pää painuksissa pois ja joutui tohtorin lämpimiin käsiin ommeltavaksi. Onneksi karju oli niin nuori, hieman pitemmät hampaat olisivat tehneet huonoa jälkeä.

Isoahon Jannen velu Paulasuo Morris oli nuoruuden kokematon ja erä loppui alkuunsa. Plussana Morrikselle upea tottelevaisuus! Länsilaika Aukku teki kunnon erän, pisteet menivät vaadittuja alarajoja hipoen, mutta kokonaispistemäärä ei aivan riittänyt diplomiin. Harmi, sillä koira käsitteli sikaa metsästäjän silmällä katsottuna erinomaisesti. Ampumatilaisuuksia olisi ollut useitakin. Hieman paremmat hakupisteet ja vihellyksestä pois, niin diplomi olisi Valkealan Sirkun suojatille tullut.

Seuraavan diplomin tikutti pikkunätisti harmaauros Talikkosarven Atte. Vähällä oli Toikan Juhan seinä jäädä ilman tätä arvopaperia, sillä pitkään oli neuvottelua Aten ketteryys- ja väistöpisteistä. Koirapoika oli auttamatta sikaa hitaampi kerran jos toisenkin. Pisteiden yhteenlasku toi kuitenkin vaaditut 60 pistettä ja vaaditut alarajatkin olivat kasassa, rimaa hipoen tosin. Atelle III-diplomi.

Aarnion Veikon länsilaika Paulasuo Jasu löi hanskat tiskiin kesken erän, ja itälaika Jylmän Ninja haukuskeli ilokseen ilmaa jo hakuaikana, mistä sitten seurasi nollatulos. Pennasen Penttiä harmitti, ensin latvialaistuomarit arvelivat, ettei koetta ole tarkoitettu poneille ja sitten Ninja piti hauskaa koko rahan edestä. Vielä kun Kosten Osmon islu Korpi-Karhun Mustikin heitti pyyhkeen kehään, oli jo tauon paikka.

Hiljaisuutta, haukkua ja historian havinaa

Liekö lounas antanut possullekin hermoon pitävyyttä, ainakin seuraavaksi kehään päässyt jämttinarttu Tunturihirven Kiri sai siitä seuraa koko erän ajaksi. Omistaja Pekka Rae ei ollut yllättynyt, vaan sanoi, että Kiri on varsin varma koira. Sen sijaan hän arveli toisen mukana olevan koiransa, Kirin tyttären Hulippaan Irinan olevan matkassa enemmänkin turistina. Joka tapauksessa Kiri työskenteli III-diplomin edestä, saipa peräänantamattomuudesta ja ketteryydestä ihan kakkosen pisteet. Näin ollen Kiristä tuli ensimmäinen yksittäistyön villisikadiplomin haukkunut jämtlanninpystykorva!

Länsilaikanarttu Karangon Ronda löysi sian nopeasti. Sitkeästi se seurasi, väisteli hyökkäykset hyvin, mutta sai silti nollan. Miten se on mahdollista? Ääntäkään ei Ronda päästänyt. Ei pihaustakaan. Ylituomarin sanalla tulos oli nolla. Seuraavana päivänä maaottelussa nähtiin toinen samanlainen suoritus liettualaiselta venäläiseurooppalaiselta. Tällöin viiden tuomarin neuvoston kokoontuminen toi koiralle pisteet äänin 3-2. Sikäli ikävä päätös, että Rondan yhtälainen työskentely oli jäänyt arvostelematta.

Koitti mielenkiintoinen hetki. Historian ensimmäinen karjalankarhukoira vuorossa. Jarkko Ruotsalainen talutti Pesä-pioneerin Pikku-Ansan lähtöpaikalle. Latvialaiset katselivat koiraa hetken, ja kysyivät hieman empien, oliko nartulla näyttelytulos? Oli heidän mielestään vähän erinäköinen kuin venäläiseurooppalaiset yleensä… Epäilyt haihtuivat Pikku-Ansan tehdessä töitä. Oli todella ilo kuunnella tauotonta kiinteää haukkua, liikkuvan sian pysäytysyrityksiä ja nähdä se riemu, millä koira piiritti sikaa. Kokemattomuus näkyi ainoastaan väistöissä, niissä Ansa ei pysynyt ihan kunnialla mukana. Toisaalta, ei se peräänantamattomuutta haitannut. Pienen hätäisen pakolenkin jälkeen koira palasi kuin kuminauhan vetämänä taas parin metrin päähän siasta, ja alkoi työn uudelleen. Tämän osa-alueen tuomarit arvostivat jopa ykköseen oikeuttavaksi. Päivän ensimmäinen II-diplomi oli valmis, kun Pikku-Ansa tuli vihellyksestä pois vain hiukan viivyteltyään.

Paluu arkeen. Mäkisen Harri katseli hämmästyneenä länsilaikanarttuaan Erää, Paulasuo Ensiä, joka hyvin aloitettuaan tulla vipelsi iloisesti häntää heiluttaen morjenstamaan isäntää. Kerran on yhteydenotto sallittu, mutta toisesta soi pilli…

Vuoroon ”turisti”, Hulippaan Irina. Jämtti teki tasaisen työn, ja koiran työskentelyä katsoessani tuli mieleen, että siinä on erinomainen hirvikoiran alku. Sanoisinko, että pysäyttävä koira. Välillä jopa hieman uhkarohkeaa possun eteen juoksemista, onneksi ilman haaveria. Irinalla on lisäksi poikkeuksellisen kaunis ja soinnikas ääni, jota oli nautinto kuunnella. Niin vain kävi, että Pekan turisti nappasi II-diplomin, ja löi laudalta emänsä.

Rantaskan harmaanarttu Helapään Riitu poukkoili nuoruuden innolla etsimässä haukuttavaa. Haku oli vähän niin ja näin, mutta löytyi se possu piilostansa. Pisteitä Riitulla vähensi kovin hiljainen työskentely. Löytöhaukkua tuli, mutta sitten oli hyvin äänetöntä tassuttelua possun kanssa eestaas, kunnes taas hermo petti ja Riitu haukkua paukutteli pikku sarjan. Muu työ oli alarajoja hipovaa, mutta rohkeus ja sinnikkyys huippuluokkaa. Kolmosdiplomiin riitti suoritus. Äänen käytössä ero edelliseen oli huikea.

Myllysen Matti toi vuoroon toisen mukana olevista koiristaan, tunnetun karhunhaukkujan Ukkoteeren Raikun, jämtin. Raiku toimi kuten odottaa sopi, kellontarkasti. Melko varovaista työskentelyä, ei liikoja riskinottoja. Muutaman kerran oli Raikukin possulla jo liipasimella, mutta sai viime tipassa väistettyä niin, ettei isompia vahinkoja tullut. Tasaisen varmasti II-diplomi, ja käskystä pois töistä!

Rävas Isa teki myös tarkkaa ja tasaista työtä aina III-diplomiin asti. Koiran rohkeus oli huippuluokkaa, ja se napsi nasua mennen tullen, kun vain tilaisuus tuli. Kiinniotto oli jälleen pieni mutka matkassa.

Kaikki halukkaat…

Kuusitoista koiraa oli näyttönsä antanut. Kello ei ollut vielä paljoakaan, sika oli vielä virkeä, että jos halukkaita riitti, voisi koiria isännän mielestä testata lisääkin. Aluksi olimme sopineet, että jo näyttönsä antaneet koirat menevät kokeeseen vain, jos aikaa on ja jos isäntä antaa luvan. Jäljellä oli viisi yhden tai useamman diplomin haukkunutta konkaria ja oppimatkalle mukaan tullut vuosikas, jota vähän arvelin liian nuoreksi tuohon leikkiin. Pidettiin pieni huilitauko ja tuumattiin mitä tehdään. Holmbergin Anneli halusi antaa Linalle harjoituksen maaottelun alle, ja koska olin koko päivän itse juossut metsässä, ei Anninakaan ollut saanut muuta huomiota kuin pienet pissilenkit tauoilla. Sekin saisi käydä haistamassa sikaa ihan läheltä. Loppujen lopuksi kaikki halukkaat koirat päätettiin päästää kokeilemaan taitojaan tämän varsin kinkkisen villisikapojan kanssa. Sen toiminta oli sellaista, että vuosi lisää ikää, ja ainakaan minä en koiriani sen kanssa laita vastakkain, ellei ole varmuutta, että koira on TODELLA hyvä väistelemään. Lisäksi se oli siis huippukunnossa, ei väsynyt millään.

Viimeisen session aloitti Orismalaikan Jekkulina. Anneli valtuutti Bromanin Petskin ohjaajaksi, sillä hänen massunsa oli jo niin ulottuva, että sen kanssa hyppeleminen villisian jaloista karkuun olisi ollut epätoivoista. Lina ampaisi matkaan kuin aina ennenkin, hippulat vain vinkuivat. Tarhan omistaja katsoi suu auki menoa. Hyvä löytöhaukku. Sikakin jo lämpeni siinä vähän, kun koira ei jäänyt perään ei sitten millään. Niinpä alkoi kissa-ja-hiiri –leikki. Ääntä tuli koko ajan, vuorotellen takaa-ajaja vaihtui kunnes yhtäkkiä Lina palasi ohjaajan luo. Nyt oli Petskin vuoro äimistellä. Lina, koira, jota yleensä jahdataan pois tuntikausia, joka ei ikinä ole jättänyt leikkiä kesken villisian kanssa! Koira takaisin töihin, hetki tiivistä taistelua, väistöä, hyppyjä ja kiihdytyksiä – ja koira tuli nolona luimistellen pois. Siihen pillin vihellykseen päättyi erä, kesken. Tapaus herätti hämmästynyttä keskustelua koiran tuntevien joukossa. Miksi ihmeessä se teki noin?

Kakaralle kokemusta, valttikortit vaimeina

Luovutin omat tuomarointipaperini myös tuomarioikeudet omistavalle sikatilan isännälle ja hain Siltamiehen Anninan katsomaan ensi kertaa elävää villisikaa silmästä silmään. Sydän pamppaillen johdatin innosta iloisesti sinkoilevan koiran lähtöpaikalle. Päätin strategisesti lähteä juuri vastakkaiseen suuntaan, kuin missä sika yleensä oli oleskellut. Näin saisin koiran puhaltamaan pahimmat höyryt juoksemiseen, ja toisekseen, silloin olisimme oikeassa suunnassa tuulen suhteen. Ylituomarin pilli soi, koira irti, täysi vauhti päälle ja karjaisin: ”Annina, tänne!” Aidan takaa kuului Myllysen Matin huolestunut ääni: ”Hei, Titi, väärä suunta!” Huolimatta hyvästä yrityksestäni Annina teki omat ratkaisunsa. Nenä kohosi ja villisian tuoreen hajun tuntiessaan koira oikein vapisi, minkä jälkeen jäin kuin nalli kalliolle. Annina pinkaisi sinne, mistä haju tuli, ja pian alkoi iloinen kilkutus toisesta päästä aitausta. Koiran ohjaajan on hakeuduttava tuomarin seuraan, kun koira tekee löydön. Juoksin yhden latvialaistuomarin hihan pieleen puuskuttamaan. Olin ihan hermona, harmittikin jo, että olin päästänyt Anninan kokeilemaan. Toki tiedän sen olevan fyysisesti erittäin lahjakas, sehän heittää kokovolttejakin pelkästä elämänilosta, mutta kuinka on sen henkisen kantin laita. Kaikkea se on tähän asti haukkunut, mutta ymmärtääkö se, että sika on vaarallinen. Ymmärsi se. Sen peräänantamattomuus oli erinomainen, se väisteli ketterästi ja haukkui itselleen II-diplomin. Lopulta jäi hampaankoloon kaivelemaan vain se, että ensimmäisen kerran koirani ei totellut kutsua. Tottelevaisuuspisteet vielä viitoseen, niin olisi päästy kakkukahville… No, leikki leikkinä, olin todella iloinen ja tyytyväinen kakaran esitykseen.

Sitten vuoroon ehkä porukan kokenein koira, veln Nahkasarven Rita ja Rantaska. Ritaan kohdistuivat suuret paineet, olihan laikoilla vasta yksi diplomi haukuttuna. Rita teki hyvän haun, merkkasi pesän, muttei haukkunut. Se jatkoi etsimistä. Haun aikana omistaja saa yllyttää ja kannustaa koiraa siihen asti, kun se tekee löydön. Rantaska päätti vähän nostattaa Ritan temperamenttia, ja nakkasi kepillä pesää. Koira kuvitteli varmaan, että siellä se sika sittenkin on, kun koko keko heiluu, ja paneutui täydellä tarmollaan haukkumaan sitä tyhjää pesää. Siihen kuivui sekin odotus, nollatuloksella ulos.

Viime vuosina joukkueen vahvin lenkki on ollut itälaikanarttu Uralin Netta. Jopa maaotteluissa yksittäistyöstä palkittu Elimäen eläinlääkärin Markku Hämäläisen koira lähti tyylilleen uskollisesti hakemaan: rauhallisesti, kuonoa käyttäen, kuunnellen ja haistellen. Sika viimein löytyi, Netta oli hiljaa. Sika liikkui ja ahdisteli koiraa, Netta oli hiljaa. Sika seisoi ja tuijotti pitkään Nettaa – joka tuli pois. Sama toistui, ja niin sai taas yksi konkareista nollan.

Petski ei aikonut ensin viedä Igoria lainkaan possulle, mutta ympäristön painostus tuotti tulosta. Koira on aina ollut varsinainen kuumakalle villisikojen kanssa, ja niin oli nytkin. Tällä kertaa vain oli poikkeuksellista, että Igorille näytti tulleen itsesuojeluvaistoa. Alku meni vanhaan malliin, mutta sitten sika suuttui persuksia nipistelevälle koiralle, ja alkoi oikein kunnon matsi. Jälleen saatiin leukaperiä sijoitella paikoilleen, kun ne hämmästyksestä loksahtivat rintakehää vasten: Igor tuli pois. Anteeksipyydellen, mutta selvästi isännälleen ilmoittaen, ettei hän ainakaan aio leikkiä enää tuon kahelin sian kanssa. Jäljellä oli enää yksi valttikortti…

…Uralin Veera. Paloheimon Antti ja Veera säntäsivät töihin. Veera vei sikaa, haukkua tuli, välillä Veera otti vähän kontaktiakin. Pisteitä ropisi, kunnes toisessa päässä aitausta Veera otti 180 asteen käännöksen. Sika jatkoi menosuuntaan, koira vastakkaiseen. Veera tuli nolona Antin luo, joka nappasi pannasta kiinni ja keskeytti kokeen. Ei siinä oikein osannut uskoa silmiään: Lina, Rita, Netta, Igor ja Veera. Kaikille nollat. Kaikki tulivat pois. Ilma ei ollut kuuma, koirat olivat kunnossa, mikä kumma niitä vaivasi???

Epävirallinen Villisika-Mestaruus 2004

Yhteenveto päivän tuloksista tehtiin vielä ennen ilta-ateriaa. Keiton, tuhdin pihvin ja jälkkärin jälkeen olikin masu täynnä hyvä ryhtyä palkintojen jakoon Antin kanssa. Näin laikaihmisenä kieltämättä oli jokseenkin vastahankaista julkistaa voittajaksi jämtti, mutta siinä se kuitenkin solahti, Ukkoteeren Raiku, 78 pistettä, II-diplomi. Kakkostilan sai kuin saikin karjalankarhukoira Pesä-pioneerin Pikku-Ansa, 75 pistettä, II-diplomi. Vasta kolmannelta tilalta löytyi ensimmäinen (ja myös tämän mestaruuskisan tulosluettelon viimeinen) laika, sekin vähän vahingossa tuloksen makuun päässeenä, eli Siltamiehen Annina, 74 pistettä, II-diplomi. Onnea voittajille vielä kerran!

Tässä Villisika-SM:n tulokset:
1.Ukkoteeren Raiku, jpu, 78p / II-diplomi, Matti Myllynen
2.Pesä-pioneerin Pikku-Ansa, kkn, 75p / II, Jarkko Ruotsalainen
3.Siltamiehen Annina, isln, 74 p / II, Titi&Peter Broman
4.Hulippaan Irina, jpn, 74 p / III, Pekka Rae
5.Rävas Conjo, hnu, 70 p / III, Erik Blomqvist
6.Tunturihirven Kiri, jpn, 68 p / III, Pekka Rae
7.Helapään Riitu, hnn, 60 p / III, Maarit Rantanen
7.Talikkosarven Atte, hnu, 60 p / III, Juha Toikka
7.Rävas Isa, hnn, 60 p / III, Erik Blomqvist

Juhlahumusta liukenimme taas unten maille, aamu koitti aivan liian pian. Kokoonnuimme jälleen kisapaikalle, nyt parkkialueena toimiva pelto oli täynnään autoja, koiria ja ihmisiä. Tilanväki kokosi komeat huoltoteltat ja niinpä ruokaa ja juomaa oli tarjolla pientä korvausta vastaan kisapäivien ajaksi. Paitsi tuomariraukoille, jotka viipottivat possua ja koiraa seuraten ympäri metsikköä ehtimättä kunnolla edes syömään.

Maaottelun ensimmäinen päivä

Maaottelu on latvialaisten, liettualaisten ja eestiläisten tärkein haukkuvien koirien tapahtuma. Kisaan valitaan joukkueet huolellisilla karsinnoilla, ja kisassa menestyneitä koiria arvostetaan erityisesti. Juhlallisten avajaisten jälkeen kukin tuomari kertasi joukkueelleen säännöt. Kisan kulku oli seuraava: ensimmäisenä päivänä kokeensa suorittivat kunkin joukkueen ”ykköskoirat”, eli ensimmäisiksi listoihin merkityt yksilösuorituksen tekevät koirat. Toisena päivänä vuorossa olivat ”kakkoskoirat”, joiden tuli olla narttuja. Kolmantena päivänä suorituksensa tekivät joukkueiden parit. Arvalla vedettiin järjestys, ja aloittajaksi nousi Suomi III. Kaikki Suomen joukkueet olivat kuuden ensimmäisen joukossa, mikä oli hyvä. Lopun päivää sai keskittyä seuraamaan muiden suorituksia tarvitsematta enää jännittää!

Ensimmäisen päivän jälkeen oli tunnelma varsin korkealla suomalaisleirissä: Suomi III, Atte työskenteli III-diplomin 64 pisteellä, Suomi I, Raiku III-diplomin 67 pisteellä ja Suomi II, Annina samoin kolmosdiplomin 70 pisteellä. Takaiskuna oli Raikunkin joutuminen eläinlääkintäauton kautta sairaslomalle, toista peräreikää rikkaampana. Suomen nelosjoukkueelle, Musti, tuli valitettava nolla, kuten kolmelle muullekin joukkueelle. Näiden joukossa olivat Latvian II ja III –joukkueet, joiden koirat olivat vanhoja kokeneita maaottelutähtiä, ja joilta odotettiin jopa ykkösdiplomia molemmilta. Niin vain urokset Zet ja Rebis molemmat tulivat kesken kokeen pois. Ensimmäisen päivän jälkeen johdossa oli Liettua III, koiran Maja tekemällä 75 pisteellä, toisena Eesti I, 74 pistettä, ja kolmantena Suomi II, tasapistein Liettua III kanssa, mutta nartun tekemä tasatulos asetti Suomen edelle. Siitä oli hyvä jatkaa toiseen päivään.

Maaottelun toinen päivä

Toinen kilpailupäivä jo selvästi kiristi tunnelmia. Sade ei lainkaan auttanut asiaa. Olihan neljällä joukkueella jo pohjalla nolla, eli kakkoskoirien tuloksesta riippuisi paljon lopullinen sijoitus. Suomi III:n päivän ensimmäisenä esiintynyt koira teki tuloksen! Ansa naputteli III-diplomin, 60 pistettä. Ilo leirissä oli hurjaa, kuului metsään asti. Myös Irina vuorollaan teki –tosin nippa nappa alarajojen suhteen- diplomisuorituksen, 60 pistettä. Suru olikin sitten käsin kosketeltava, kun Rita, porukan ”pomminvarma”, ja Suomi II sai nollan. Nollalinjaa jatkoi vielä Nettakin, eli Suomi IV:n kahden päivän tuloksena pyöreä nolla.

Toisen päivän jälkeen tilanne oli vähintäänkin kutkuttava. Kärjessä Eesti I, 147 pistettä, toisena Suomi I, 127 pistettä ja kolmantena Suomi III, 124 pistettä. Kaikilla muilla joukkueilla oli 1-2 nollatulosta! Parikoirien omistajilla alkoi olla perhosia mahassa. Liekö milloinkaan ollut kahden suorituksen jälkeen tilanne se, ettei yhtään Latvian tai Liettuan joukkuetta olisi ollut kolmen parhaan joukossa? No, ilo oli hieman ennenaikaista – päätuomari printtasi yön aikana uudet säännöt…

Maaottelun kolmas päivä, parityöskentelyt

Parityöskentelypäivänä satoi vettä taivaan täydeltä, edellispäivästä vielä kostean nihkeät vaateparret liimautuivat ihoon ja olo vettä valuvana oli surkea. Liejussa rämpiminen ja papereiden suojelu kävi tuomariryhmälläkin hermoille, eikä vähiten siksi, että jännitti se tuomareitakin omien joukkueidensa puolesta. Anneli ja Sirkku kävivät keskustelua jo ennakkoon, kuka menee koirien ohjaajaksi. Vain toisen koiran ohjaaja sai olla hakua kannustamassa, toisen tuli jäädä ylituomarin hellään huomaan. Sikäli historiallista, että koskaan aikaisemmin maaottelussa ei ole ollut parityöskentelyssä kahta naisen omistamaa ja ohjaamaa koiraa. Sirkku jäi lopulta tuomarin kanssa.

Itselläni oli suu kuivana ja kämmenet hikosivat, kun katselin kahden koiran yllättävän hyvin sujunutta hakua. Eri suunnista, hyvällä vauhdilla, nopea löytö ja alle 20 sekunnin oli toinenkin löytöpaikalla työskentelemässä. Kun toinen koira tekee löydön, on toisen alle kahden minuutin liityttävä työhön. Lina oli jälleen oma itsensä. Mikään mahti maailmassa ei saanut sitä suosiolla jättämään sikaa, ja Aukku teki rohkeampana koirana hyvää työtä sian pysäyttämisen suhteen. Kello vain kävi NIIN hitaasti. Kun viimein kuului liettualaistuomarin pillin ääni, oli kuin vanne olisi katkennut sydämen ympäriltä: Suomi III on varmasti korkealla tulosluettelossa! Jospa Lina olisi vielä antanut kiinni! Mutta ei, haavihommiksi meni. Pari Jekkulina ja Aukku saivat III-diplomin 65 pisteellä. Joukkueella siis kasassa 189 pistettä yhteensä.

Toisena kilpailusuorituksensa esitti Liettua II:n pari. Tuloksena huikeat 89 pistettä ja I-diplomi! Ei Liettuakaan kovin alas voi tulosluettelossa jäädä, pisteitä 164. Latvia III sai parityöstä nollan, ja jälleen oli jännityksen vuoro: Suomi I, harmaan värinen joukkue, edustajinaan Conjo ja Kiri. Hyvä, etten harmin kyyneleitä vuodattanut, kun Conjo aloitti reippaan työskentelyn, mutta Kiri ei liittynyt joukkoon alle kahden minuutin. Se kyllä kävi aika lähellä katsomassa, mutta jatkoi hakua, luultavasti toivoen löytävänsä ”oman” sian. Itse asiassa Kiri tuli mukaan vasta siinä vaiheessa, kun peli oli vihelletty poikki, ja koiria alettiin jahtaamaan pois. Jospa ne olisivat erän kestäessä esittäneet sellaisia otteita!

Ensi ja Igor jatkoivat heti seuraavana. Niilläkin yhteistyö pelasi yllättävän hyvin, vaikkeivät ne olleet aikaisemmin toisiaan nähneet – Baltian joukkueillahan koiria koulutetaan parityöhön erikseen. Kumpikin haki itsenäisesti, nopeasti ja tehokkaasti. Igor löysi sian pesästä, ja Ensi salamana apuun. Possupa päätti pysyä havumajassaan, kun ulkopuolella oli sellainen mekkala. Igor otti ohjat omiin tassuihinsa, syöksähti takaa pienenpienen aukon kautta pesään. Ehdin mielessäni siunata, että ainakin koira kuoli työnsä ääreen, onnellisena ja ”saappaat jalassa”, kun pesän toiselta puolelta viuhahti ulos sika, Igor tiukasti roikkuen kiinni sen takaliston karvoissa. Ensi singahti parin eteen, sika teki täysjarrutuksen ja äkkikäännöksen, jolloin otteensa menettänyt Igor jatkoi alkuperäiseen suuntaan. Koirien työskentelyyn tuli valtaisa into, ja sikakin alkoi hermostua. Ensin se Liettuan pari, ja nyt nämä! Saa kyllä riittää! Karju laittoi reilusti lisää painetta, ahdisteli koiria, koetti jyrätä niiden yli ja oli hyvin aggressiivinen hampaineen. Koirat tekivät erinomaista työtä – kunnes kuin käskystä kumpikin tuli yhtäkkiä pois. Peli seis ja nolla! Parityössä koirat eivät saa ottaa kertaakaan yhteyttä isäntään. Sanoinkuvaamattoman pettyneenä palasin tuomariryhmän kokoontumispaikkaan. Lisää suolaa haavoihin ripottelivat Veera ja Ninja omalla nollallaan.

Kuuden parin jälkeen oli tuloksia tullut kaksi. Niistä toinen Suomen joukkueelle. Hyvä niinkin. Kolmen seuraavan parin saadessa myös nollat, yksi oli Eesti I, alkoi olla jo
odottava mieliala, kyllä Suomi III taitaa aika hyvin sijoittua… Lopuista sai vain Latvia I tuloksen, III-paridiplomin 64 pisteellä. SUOMI OLI VOITTANUT KISAN!!!!!

Maaottelun tuloslista oli seuraava:
1.Suomi III, 189 pistettä
2.Liettua II, 164 pistettä
3.Eesti I, 147 pistettä
4.Suomi I, 127 pistettä
5.Latvia I, 125 pistettä
8.Suomi II, 70 pistettä
sitten viimeisenä Suomi IV ilman pisteitä.

”Sääntöuudistus”, protestit ja ansaittu voitto!

Niin sitä olisi luullut. Ylituomari läväytti pöytään uudet säännöt, joiden mukaan voittaja olisikin ykskaks yllättäen Latvian II-joukkue. Miten ihmeessä? Sekavan selityksen jälkeen ei sittenkään Eestin eikä Suomen joukkueenjohto hyväksynyt uutta tulkintaa, jonka mukaan yhden koiran suorituksen perusteella (muut tulokset joukkueella olivat nollia) ja 80 pisteellä voitettaisiin koko kisa. Ei millään. Niinpä protestointien jälkeen ainoa joukkue, jolla molemmat yksittäiskoirat ja pari tekivät tulokset, oli voittaja. SUOMI III. Riemulla ei ollut rajoja. Vielä, kun Suomi III:n pari oli toiseksi paras pari koko maaottelussa, ja Suomi II:n Annina kolmanneksi paras narttu kaikista, alkoi aurinko paistaa toden teolla sateen kastelemiin sydämiin. Kotimatka saattoi alkaa – niille joille oli tilaa laivassa. Paluupäivä oli jälleen kerran vaihtunut…

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Jokainen pääsi Suomenlahden yli uimatta, eri laivoilla tosin, mutta mikään noin pieni vastoinkäyminen ei voinut enää pilata tunnelmaa. Hymy kuin hangonkeksillä, väsyneinä mutta ah, niin onnellisina maaottelijat rantautuivat Suomeen, jatkaakseen matkaansa kohti kotia. Vaikka tällä reissulla jäikin tuo sosiaalinen puoli meikäläiseltä vähemmälle, kun tuli vain konkoiltua paperit ravassa elikoiden perässä, niin kiitos jälleen kerran kaikille mukana olleille antoisasta matkasta, poikkeuksellisen hyvästä seurasta, ”kotikiinalaisesta” ja mukavista muistoista. Onnittelut koirille, teitte hyvää työtä, vaikka varmasti matkan rasitukset painoivat!

Tämä sivusto on rakennettu Kennel.fi -kotisivujärjestelmällä.

Kaakon Nettipalvelu Oy