Karhunkaatajan kennel
Karhunkaatajan kennel


Kennel.fi

LADYT HAUKUSSA

Piisi uikuttaa hiljaa puron vastarannalla, kun riisun goretex-housujani. Vesi ei ole syyskuun loppupuolella puroissa vielä kylmää, ei ainakaan jos jättää väliasun eristeeksi. Sukat ovatkin jo valmiiksi märät. -Tästä se kuvaaja olisi saanut hauskan toimintapätkän hirvikoevideoonsa, ajattelen kun kahlaan kohti huolestuneen näköisenä katselevaa Piisiä.

Kymmenennet Lady-haukut olivat alkaneet jo perjantai-iltana Polvijärvellä. Haukkuväki hiljeni lähes täydessä auditoriossa kuuntelemaan musiikkiesityksiä, puheita ja tervehdyksiä. Kokeeseen osallistui 34 koiraa ja paikalla oli ohjaajien ja tuomareiden lisäksi runsaasti väkeä. Ylituomari Mauno Jokisen puhuttelun jälkeen suoritettiin maastoarvonnat, joiden tuloksia varmasti useimmat salissa olijat jännittivät. En osannut jännittää: kaikki maastot olivat minulle ihan yhtä outoja ja mitään etukäteiskäsitystä maastoista ei ollut.

Nostin lapun viimeisten joukossa. – Karhunsalo. Kiva nimi ja helppo muistaa. 
Ikävä kyllä, ladatut kartat eivät tietenkään yltäneet alueella. Ilman karttaa olo tuntui orvolta. Soitto ryhmätuomarina toimivalle Esko Kettuselle: - Sattuisko Siulla olemaan vanhanmallista Pointerin käsipalikkaa ja olisko siinä karttoja alueelle ja saisko sen lainaksi. Eskolla oli onneksi useampikin tutka, viimeisin oli tullut viikko sitten pääpalkintona Rajan hirvimestaruuskisoista ja karttojakin löytyi ja lainaksikin sai. Koirapuolen olin saanut jo aikaisemmin lainaksi kisaan tuomariksi mukaan lähteneeltä Lehikoisen Sepolta, kun omat tutkat olivat muussa, ihan tärkeässä käytössä. Tärkeimmät tavarat oli siis koossa, kun Piisin kanssa kävimme yöpuulle.

Puhelimen kukko-kiekuu herätti pimeään ja sateiseen aamuun. - Helppoa ei tänään ole kenelläkään, ei ainakaan meillä Piisi-tyttö puhelin unisen näköiselle koiralleni. – Miun on paras laittaa goreteksien alle välikerrasto ja siun juosta ja haukkua, muuten meille tulee tänään vilu.

Yö alkoi muuttua hämäräksi, kun ajelimme palkintotuomarimme Jari Siposen kanssa kohti Enon Karhusaloa. Jarin vaimo Virpi oli menossa metsään Rilan kanssa ja otti mukaan perheen 3 kk ikäisen vauvankin. Onneksi isoäiti oli lupautunut toimimaan maastossa avustajana. Sää oli tuulinen ja sateinen, hirvet sateen suojassa eikä jälki haissut, joten kävelemistä oli odotettavissa ainakin jälkivainuisten koirien ohjaajille.

Kohtaamispaikaksi sovitulla huoltoasemalla meitä odottelivat Esko ja maasto-oppaaksi lupautunut Risto Tuukkanen. Karhusalo oli koemaastona nyt ensimmäistä kertaa. Se jää kätevästi kahden tien väliin, Joensuun ja Lieksan väliselle tielle matkaa ole montaa kilometriä. Kolin jatkeena olevat mäet ja vesakkoinen ja soinen maasto tarjoavat suojaisan pesäpaikan hirville, joita olikin maastossa haukutettu pitkin syksyä.

Kun oli tarvottu tunti, toistakin mäen rinnettä ylös ja seuraavaa alas, autettu naispuolinen koiranohjaaja ojan yli ja pysähdytty välillä odottamaan koiran tuloa hakulenkiltään puun alle sateen suojaan, alkoi Risto näyttää yhtä huolestuneemmalta. Isot kisat ja entä jos hirveä ei löydykään. Olin aivan varma, että maastossa on hirviä ja että Piisi ne kyllä vielä löytää. Jos maastossa, missä on kiimakuoppa, tuoreen näköisiä hirvenpaskoja, suojaisia kalliorinteitä, suota ja hyvää vesakkoa ei ole hirviä, niin sitten hirvet ovat taruolentoja. Ja siitä ei voi maasto-opasta syyttää. Kerroin varmuuden vuoksi, että Piisille oli laitettu Strongholdit niskaan ja anaalit tarkistettu, koira on ihan terve ja löytää kyllä isot ruskeat eläimet metsästä ennemmin tai myöhemmin. Heikosti haisevat jäljet ja haasteellinen maasto tekivät Piisin työn hitaaksi, vaikka se hakikin parhaansa mukaan. Mutta alkusyksystä on onneksi paljon aikaa ennen pimeän tuloa.

Piisi ravasi taas kerran ryhmämme ohi alas kivikkoista rinnettä vesakkoiseen suonotkoon. Jatkoimme hiljakseen kävelyä ja silloin kuului ääni, mitä olimme odottaneet jo useamman tunnin. Haukahdus, toinen, kolmas… Risto hymyili helpottuneesti, mutta minua jännitti nyt toden teolla. Lyhyt löytömatka ja miten käy löytöhaukun, kestääkö paikallaan. Hetkittäin kova tuulenpuuska peitti alleen kaikki äänet. Kului minuutti, sitten viisi ja kymmenen minuutin jälkeen totesimme, että kyllä kestää. Piisi oli onnistunut löytämään Karhunsalon oman kennelhirven, hirviladyn, joka kestäisi useammankin karkon hermojaan menettämättä.

Keskustelimme, miten jatketaan. Henkilökohtainen hirvikoevalmentajani oli ohjeistanut minua jo useisiin kokeisiin ja palautetta oli tullut kiitettävästi myös kokeiden jälkeen. 60 minuuttia löytöhaukkua täyteen ja sitten karkkoja, ettei tule lopussa kiire. Piisi puolestaan seuraisi kyllä hirveä ja haukkuisi sen taas tavattuaan. Epäilin vahvasti, että Piisi ei välttämättä ottaisi minuun sen helpommin yhteyttä kuin muihinkaan ryhmämme jäsenistä. Maasto ei tosiaankaan ollut mitään mäntykangasta, jolla siistiä sisätyötä tekevä, liikuntaa vain pakon edessä harrastava keski-ikäinen lady voi tipsuttaa koiransa perässä pilaamatta tämän hirvikoetta. Totesimme, että ainakin aluksi Esko lähtee koiran ja hirven matkaan antamaan karkkoja ja ottamaan ampumatilaisuuksia ja muu ryhmä seuraa taaempana tilanteiden kehittymistä.

Hirvilady suhtautui karkkojen antamiseen tyynesti, oli ilmeisesti tottunut koirien haukuntaan. Se kirmaisi reippaasti aina muutaman sata metriä Piisin seuratessa vanavedessä. Kun hirvi pysähtyi, alkoi haukku uudelleen. Onneksi ensimmäiset karkot olivat lyhyitä, muuten haukkua olisi ollut vaikea kuulla mäenrinteiden takaa tuulen puhaltaessa navakasti ja pyöriessä mäkien välissä miten milloinkin.

Sade yltyi välillä tasaisen harmaaksi massaksi. Soinen maasto ja sade kastelivat tehokkaasti maastokenkäni ja niiden vedenpitävyys tuli samalla todettua hyväksi: sisään tullut vesi pysyi kengissä hyvin ja huljutteli mukavasti varpaita joka askeleella. Jarin hieno oranssi sadeasu hohti hämärässä päivässä kuin gepsiliivi ikään. Viimeisen karkon jälkeen olimme kiertäneet takaisin autolle. Oli hyvää aikaa juoda kahvia, syödä eväsvoileipiä ja käydä kauempana toteamassa haukun kuuluvuus, kun odottelimme erän loppumista.

Ryhmä totesi, että se on työnsä tehnyt. Nyt oli minun aika käydä viheltämässä Piisi pois. Sovimme, että jos Piisi ei kutsusta huolimatta sattuisi tulemaan, niin annamme reilun karkon ja Esko ja Jari pyytävät Piisiä hyppäämään autoni takapaksiin.

Ajoimme Riston kanssa muutaman kilometrin lähemmäs paikkaa, missä Piisi haukuskeli uutta tuttavaansa ja jatkoimme jalan. Vihelsin kerran ja haukku katkesi alkaakseen uudelleen. Sitten vihelsin monta kertaa ja lujaa. Haukku katkesi, mutta Piisiä ei vaan kuulunut. Jatkoimme matkaa lähemmäs Piisin äskeistä haukkupaikkaa ja sieltähän Piisi löytyikin, muutaman metrin levyisen puron toisella puolella. Kun kutsuin sitä, se uikutti hiljaa ja yritti liukua veteen, mutta virtaava vesi sai sen rohkeuden pettämään. Haeskelimme molemmat turhaan paikkaa, missä virtaus olisi heikompaa. Mietin samalla, mitä tehdä. Oliko mentävä takaisin autolle, kierrettävä asfalttitien kautta lampien taakse ja sieltä puron toiselle puolelle Piisin luokse. Aikaa menisi vähintään puoli tuntia ja mitä koira tekisi sillä aikaa? Vaikka pyytäisin sitä odottamaan, niin se tuskin jäisi niille sijoilleen, vaan todennäköisesti etsisi uudelleen hyväksi havaitsemansa hirven. Koira näytti kovin onnettomalta. Totesin, että jalat ovat jo joka tapauksessa kastuneet eikä puro vaikuttanut kovin syvältä. Yksinkertaisin ratkaisu oli hakea koira puron toiselta puolen. Vaikka välikerrasto kastuisikin, niin päällimmäinen kerros kansallispukua ja villapaita riittäisivät kyllä autolle asti.

Vesi oli yllättävän lämmintä eikä se yltänyt ihan vyötäröön astikaan. Virta oli melko voimakas, mutta olihan vettä tullut syksyn mittaan. Piisi näytti varsin epäileväiseltä, kun otin sitä tiukasti pannasta ja vedin sen seurakseni puroon. Hetkessä olimme ylittäneet puron. Piisi ravisteli turkkiaan ja minä väänsin sukistani vettä. Todelliset Ladyhaukut! Karhunsalon maastossa ainoa lady taisi olla se viileän rauhallinen hirvilehmä.

Tapasimme tuomarit laavulla. He olivat ehtineet viritellä tulet kotaan makkaranpaistoa varten ja maastokorttien pisteetkin tulivat valmiiksi sillä aikaa, kun annoin Piisille välipalajuomaa. Laitoin Matille tekstarin: homma valmis, makkaraa syödään, koira autossa. Vastaukseksi tullut tekstari sisälsi melkein yhtä paljon kysymyksiä, mitä koirakohtaisessa pöytäkirjassa on arviointikohteita. Suurin ponnistuksin vältin kiusauksen vastata, että nyt tiedät itse, miltä tuntuu kun pidetään jännitystä yllä palkintojen jakoon asti.  

Ylituomarin luona ei mennyt kauaa. Vaikka maastokortit olivat hiukan kostuneet, merkinnät niissä olivat selvät.  Ruoka, sauna ja kuivat vaatteet tuntuivat tosi mukavilta.

Auditorion seinälle ilmestyi yksi toisensa jälkeen koirien tuloksia. Monen koiran kortissa luki: Ei todettua hirvikosketusta. Eikä ihme. Keli oli lähes huonoin mahdollinen syysilma koirien kannalta. Tiesin hyvin, että ihan kärkisijoille ei vähän yli 80 pisteellä mentäisi, mutta mihin asti?

Ja tässä tulokset:


TULOKSET 

1. 109/2 Tupa Ukon Mira, Katja Hulkkonen /om. Harri Kettunen 96,0 p 
2. 106/1 Jiiällän Hevi, Asta Lavikainen/om. Asta Lavikainen 87,0 p 
3. 109/2 Raikukorven Fani, Raija Kovero/om. Reino Kovero 87,0 p 
4. 109/1 Vihtavuoren Bablo Ukkopekka, Heidi Kemppainen/om. Heidi Kempainen 83,5 p 
5. 109/2 Karhunkaatajan Piece of Cake, Terttu Kauranen/om. Matti Myllynen 82,5 p 
6. 109/1 Lärvätsalon Usko, Sirkka Markkanen/om. Esko Markkanen 82,5 p 
7. 109/1 Elimonsalon Nalli, Mirja Oinonen/om. Veijo Laamanen 80,5 p 
8. 109/1 Kolleem Julle, Annika Turunen/om. Jukka Turunen 79,5 p 
9. 109/1 Renkirannan Arttu, Ritva Kurronen/om. Matti Kurronen 77,5 p 
10.106/1 Jiiällän Kompa, Helga Lipponen/om. Jukka Lipponen 76,5 p 
11. 106/2 Ilohaukun Rila, Virpi Laiho-Siponen/om. Virpi Laiho-Siponen 76,5p 
12. 109/2 Renkirannan Minja, Marjo Leppänen/om. Petri Heiskanen 71,5 p 
13. 109/2 Kata, Marja Valjus/om. Tuomo ja Marja Valjus 71,5 p 
14. 110/1 Harjuntakasen Joppe, Tarja Rautiainen/om. Hannu Ikonen 70,5 p 
15. 106/2 Sirius, Kaija Piironen/om. Veijo Hiltunen 70,5 p 
16. 109/2 Salopellun Iitu, Hanna Räsänen/om. Jari Räsänen 50,0p 

Muut koirat eivät saavuttaneet palkintosijaan oikeuttavaa tulosta.

Rotukohtaisen kilpailun voittivat jämtlanninpystykorvat.

Piisin mukana matkasi kotiin komea kiertopalkinto kisan parhaalle alle 30 kuukauden ikäiselle koiralle. Koska kysymyksessä oli kymmenes kisa, jää tämä kiertopalkinto pysyvästi Piisin palkintohyllyyn. Auton takakontissa odottaa vielä riskiä nostajaa puinen karhuveistos, uusi kiertopalkinto alle 30 kuukauden ikäiselle koiralle. Palkinnon jakoperusteet ovat kilpailun pitkäaikaisen johtajan, Veikko Hakkaraisen määrittelemät.

Ilmeisesti Piisi matkaa Ladyhaukkuihin myös ensi syksynä, onhan kiertopalkinto palautettava. Kisa oli kaikkiaan todella mukava kokemus: asiantuntevat ja asiaan paneutuneet tuomarit ja maasto-opas, sujuvat kisajärjestelyt ja lämmin kisatunnelma. Lisäksi opin monta uutta asiaa koirastani ja hirvikokeista.

Kirjoittelen tätä tarinaa kotona keittiön pöydän ääressä. Jääkäri ja Donna järsivät koiratarhan kopeissaan luita. Raiku on metsällä Matin kanssa. Piisi ja Bella loikoilevat raukeina olohuoneen sohvilla ja Urkki on lempipaikassaan, lämmittämässä varpaitani. Donnan pentu Vinha ja Bellan pentu Torkku viilettävät pitkin aurinkoista takapihaa pentukoiramaisissa leikeissään. Tämä on niitä hetkiä, jolloin en antaisi yhtään koiristamme pois.

Tiedän kokemuksesta, että hetki ei kestä kauaa ja siltä varalta: yksi rohkea ja rauhallinen dalmatiankoiran narttupentu, käyttötarkoitus tuntematon, ja yksi reipas pakastettua karhunnahkaa haukkuva, metsäkäyttöön soveltuva jämyn narttupentu ovat vielä uuden kodin hakulenkillä.

Tämä sivusto on rakennettu Kennel.fi -kotisivujärjestelmällä.

Kaakon Nettipalvelu Oy