Jari Myllynen
KARHUTARINA KESÄLAHDELTA
Olimme Kesälahdella paikallisten pyyntimiesten vieraana tarkoituksenamme lähteä seuraavina päivinä etsimään Karjalansalojen kontioita. Ensimmäisenä aamuna olimme sovitulla kokoontumispaikalla viiden aikoihin josta lähdettiin etsimään tuoreita jälkiä, mutta sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta karhujen olinpaikka jäi sinä päivänä löytymättä.
Seudulla oleillut karhu oli luultavammin ylittänyt Pyhäjärven tehden näin pyyntömiesten aikeet turhiksi.
Sunnuntaiaamuna olimme jälleen liikkeellä jo heti neljän jälkeen. Ensin kävimme tarkistamassa ”varmoja” kulkupaikkoja, jonka jälkeen menimme edellis aamuiselle tapaamispaikalle. Tässä vaiheessa näytti siltä kuin kaikki karhut olisivat lähteneet metsästysalueelta. Kokoontumispaikalla sovimme, että minä, Timppa ja harmaahirvikoira ”Jääkäri” käytäisiin tarkistamassa eräs maantien pätkä, joka näytti tulomatkalla lupaavalta paikalta.
Olimme etsineet jälkiä koiran avulla jo hyvänmatkaa, kun Jääkäri alkaa merkata mitättömän näköistä kulku-uraa heinikossa. Pidimme mahdollisena, että jäljitämme supikoiraa, mutta kun veto hihnanpäässä alkaa olla jo melko innostunutta päätimme soittaa Matille, että toisi Raikun paikalle, jonka löytövarmuuteen meillä oli tarkoitus luottaa.
Raikun varmistettua jäljet meillä oli varmuus yöllisestä kulkijasta, joka sai kaikkien mielissä karhunhahmon.
Ennen koiran irtilaskemista täytyi vetää passit oletetulle kulkusuunnalle noin kolmen kilometrin päähän Hanelinlammelle menevälle mökkitielle. Kun radiolla saatiin varmuus passeista, päästettiin Raiku hakemaan vapaasti. Nyt alkoi jännittävä odotus tulisiko löytö vai saisimmeko kuunnella mahdollisesti hirvihaukkua. Tutka näytti milloin etuvasemmalle, milloin oikealle ja loittoni jatkuvasti, kunnes varttitunnin kuluttua kuulimme että koira on mennyt vauhdikkaasti läpi passilinjasta.
Nyt oli parasta hypätä autoon ja lähteä ajamaan koiran etupuolelle. Matkalla saimme kuitenkin tiedon, että Raiku on aloittanut itselleen tyypillisen matalan ja vielä tunnustelevan haukun kohta passilinjan jälkeisellä Juutinsuolla, joten nyt ajoimme Hanelinlammelle tutkaamaan ja odottamaan, että lähteekö liikkeelle vai pysyykö paikoillaan.
Huomattuamme haukun loittonevan, täytyi taas hypätä autoon ja lähteä ajamaan etupuolelle etteivät karhu ja koira menisi vilkkaasti liikennöidylle Joensuuntielle.
Onneksemme karhu ei pyrkinyt pois suoalueelta, vaan kuljeksi ympäriinsä käyden välillä lähelläkin pyssymiehiä. Varmaankin se samalla hahmotti itselleen missä passimiehet odottaisivat sitä. Karhun alkaessa rauhoittua paremmin paikoilleen Matti ehdotti, josko alkaisimme makkaran paistoon, mutta me muut taisimme olla niin malttamattomia, että päätimme syödä eväitä kylmiltään.
Kun metsästä kuuluva haukku oli pysynyt paikoillaan vajaassa parissa kilometrissä jo hyvän aikaa riisuimme minä ja Vesa T. turhia varustuksia pois ja valmistuimme hiipimään haukulle. Kankaan reunasta alkoi heti ryteikkö, mikä näytti kylläkin läpipääsemättömälle ja meidän täytyisi vielä koukata, jotta emme menisi tuulenpäälle. Risut pitivät allamme ääntä väkisinkin, vaikka kumpikin keskityimme hiipimään mahdollisimman äänettömästi. Lisäksi pysähtelimme jatkuvasti kuuntelemaan haukun paikkaa, joten matkamme taittui todella hitaasti.
Noin kilometrin hiivittyämme lähdimme kaartamaan vasemmalle kohti varsinaista suoaluetta jolta haukku kuului. Vaikka maasto muuttui kosteammaksi otimme kuitenkin kengät jaloistamme, jotta voisimme edetä mahdollisimman ääneti. Samalla sovimme että lähtisimme eteenpäin rinnatusten pitäen joitakin kymmeniä metrejä väliä toisiimme. Alkuun suovesi tuntui virkistävältä mutta jo pian märät sukat ja lahkeet tuntuivat kylmiltä.
Mieli lämpeni kuitenkin pian, kun havaitsin noin neljässäkymmenessä metrissä koiran, joka haukkui tiheään pajupuskaan. Mielessäni katselin jo ampumalinjaa, mutta aivan kuin varkain koira ja karhu läksivät loittonemaan näkymättömissä pois päin.
Ajattelin, että nyt ottaa taatusti ritolat, mutta ilmeisesti nalle ei ollut huomannut meitä, vaan oli vain päättänyt vaihtaa paikkaa itselleen suotuisammaksi, missä sen olisi helpompi yrittää hallita tilannetta. Tällainen paikka löytyikin jo reilun kivenheiton päästä. Joten me voisimme jälleen lähestyä haukkua. Pian alkoikin kuulostaa jo siltä kuin tämä kiivaaksi muuttunut haukku olisi aivan edessämme.
Saatuani Raikun näkösälle kymmenessä metrissä, aloin todenteolla etsiä silmiini karhua ja kohta huomasinkin tumman hahmon suoraan koiran toisella puolella. Tästä en pystynyt ampumaan, koska koira oli juuri välissämme ja risuja edessä. Otin pari varovaista sivuaskelta ja löysin sopivan väylän karhuun. Nyt otin kohteeni valmiiksi ristikkoon ja odottelin.
Tämän pitkän minuutin aikana karhu tuijotteli korvat luimussa koiraa. Viimein Raiku hyppäsi muutaman askeleen sivuun. Samalla hetkellä alkoi myös ruuti kuivamaan Sakolaiseni piipussa ja tarjosinpa vielä lisää, koska tumma hahmo puskassa aloitti melkoisen pyörimisen. Koira jatkoi yhä haukkuaan emmekä arvanneet aivan suin päin mennä vastuksemme luo vaan odottelimme tovin, viimein huikkasin Vesalle, että josko mentäisi katsomaan kuin kaverin kävi. Aseet valmiina menimme muutaman askeleen lähemmäksi, josta ammuin armonlaukauksen. Nyt metsä meni hiljaiseksi. Koirakaan ei enää haukkunut, aivan kuin tietäen, että jahti on päättynyt.
Vesa tuli luokseni ja onnitteli ensimmäisestä karhunkaadostani.
Kun menimme karhun äärelle huomasimme karhun korvissa punaiset lätkät, joita en aikaisemmin nähnyt. Ihmettelyn aihekin selvisi meille pian, sillä muutaman metrin päästä mättäältä löytyi panta jossa oli lähetin.
Kun olimme saaneet melkoisen puhelinrumban jälkeen opastettua muun porukan paikalle selvisi, että kyseessä on pantakarhu nimeltä Alma.
Mieleni kuitenkin huojentui, kun muistin mitä Seppo Ronkainen ja Ilpo Kojola olivat sanoneet muutama vuosi sitten Kuopion suurpetoillassa, eli myös pantakarhun saa ampua eikä sitä sen takia tule suojella. Tällöinhän toteutuu oikea kuva karhun elämästä ja siitä mihin se mahdollisesti päättyy, eli kyse on tutkimuksesta, ei suojelusta.
Saaliin suolistuksen, valokuvien ja pienten kaatosnapsujen jälkeen lähdimme korentoa kantaen taittamaan matkaa lähimmälle tielle. Saavuttuamme nylkyvajalle käytimme karhun ensin puntarilla, jossa totesimme sen painoksi 151 kiloa. Sitten vain huolellisesti nylkemään ja lihat kylmään. Kun kaikki tarpeellinen oli tehty kiitimme isäntiämme näistä ainutlaatuiseksi muodostuneista päivistä ja lähdimme itsekukin kotejamme kohden.
Tokihan muutaman viikon kuluttua oli kaatajaiset joissa kokki oli pannut parastaan. Olihan aihettakin, koska seura oli tällä välin saanut pari kontiota lisää.
Kaikesta huolimatta menin ajoissa yöpuulle, sillä seuraavana aamuna lähtisin Raikun kanssa metsälle, mutta se on jo toinen juttu.
Tämä sivusto on rakennettu Kennel.fi -kotisivujärjestelmällä.